Riimuennustaminen

Rehellinen lähtökohta

Yksikään piirtokirjoitus ei kuvaa riimujen nostamista kysymykseen vastaamiseksi. Yksikään lakiteksti ei mainitse sitä. Yksikään saaga ei kuvaa riimujen heittoa kohtauksena, vaikka saagakirjallisuus kuvaa muuta ennustamista erittäin yksityiskohtaisesti. Yhtäkään arkeologista löytöä ei ole koskaan tunnistettu ennustussetiksi, eikä mikään riimuesine esiinny 24 kappaleen ryhmässä.

Säilynyt riimukorpus on muistomerkkejä, rajamerkintöjä, kauppakirjanpitoa, henkilökohtaisia viestejä ja toisinaan aggressiota. Se sisältää omistusmerkintöjä, kauppakapuloita, kirouksia, rakkauskirjeitä, rivouksia, latinan harjoituksia sekä erään miehen valituksen siitä, että toisen miehen kaiverrus teki naisen sairaaksi. Oraakkeleita se ei sisällä.

Tämä on tilanne suoraan sanottuna, ja juuri tätä useimmat riimukirjat jättävät kertomatta.

Mitä Tacitus todella kirjoitti

Lähes koko historiallinen väite lepää yhden ainoan tekstikatkelman varassa, ja se kannattaa lukea tarkasti vapaan mukaelman sijaan.

Noin vuonna 98 jaa. kirjoitetussa teoksessa Germania (luku 10) Tacitus kuvaa germaanista ennustusmenetelmää: hedelmää kantavasta puusta leikataan oksa ja se paloitellaan ohuiksi suikaleiksi; niihin tehdään merkkejä (notae), ja suikaleet sirotellaan sattumanvaraisesti valkealle kankaalle. Yhteisissä asioissa pappi tai yksityisissä perheenpää rukoilee, katsoo taivaalle ja nostaa kolme suikaletta yksi kerrallaan tulkiten kunkin niihin aiemmin tehdyn merkin mukaan.

Kyseessä on aito kuvaus todellisesta tavasta, ja se on kieltämättä vaikuttava. Kolme ongelmaa kuitenkin estää sen käyttämisen riimuennustamisen todisteena.

Ajoitus. Tacitus kirjoittaa noin vuonna 98 jaa. Varhaisimmat ajoitettavissa olevat riimuesineet ovat suunnilleen samalta ajalta tai myöhäisempiä, eikä täydellistä futhark-rivistöä esiinny ennen Kylverin kiveä noin vuonna 400. Kuvaus sijoittuu siis riimuhistorian aivan alkuun tai sitä edeltävään aikaan.

Sanasto. Hän käyttää sanaa notae eli merkit tai tunnukset. Hän ei sano kirjaimia, vaikka olisi kyennyt käyttämään sitä sanaa vaivatta. Toisaalla hän toteaa, että germaanimiehet ja -naiset ovat yhtä tietämättömiä salaisesta kirjeenvaihdosta, mikä sopii huonosti yhteen kirjalliseen järjestelmään nojaavan ennustamisen kanssa.

Menetelmä. Vaikka kuvaus otettaisiin sellaisenaan, toimitus ei vastaa nykyaikaista riimujen heittoa. Kyse on kolmesta suikaleesta, jotka nostetaan yksitellen valkealta kankaalta rukouksen ja taivaalle katsomisen jälkeen: ei pussista, ei pöytäasettelusta eikä käänteisistä asennoista.

Katkelma tukee käsitystä germaanisesta ennustamisesta merkityillä puusuikaleilla. Se ei tue käsitystä viikingeistä lukemassa futharkia.

Yksi asia, joka pitää täysin paikkansa

Kaiken tämän taustalla on todellinen tosiasia, ja se ansaitsee tulla esitetyksi yhtä selkeästi kuin myyttien purkaminenkin.

Riimuilla oli äännearvojen lisäksi käsitteellinen merkitys. Tämä ei ole spekulaatiota.

Blekingessä sijaitseva Stentoftenin kivi käyttää Jera-riimua yksinään edustamassa hyvää satoa eikä vain j-äännettä. Kyseessä on käsitteenä luettu riimu aidossa muistomerkissä, jota käyttivät kirjoitusjärjestelmää hallitsevat ihmiset.

Anglosaksit tekivät samoin. Ainoan säilyneen Beowulf-käsikirjoituksen kirjuri kirjoittaa ᛟ-riimun kolme kertaa itsenäisenä logogrammina sanan eþel paikalle tekstissä, joka on muuten täysin latinalaisin kirjaimin kirjoitettu. Käytännöllä on nimikin: begriffsrunen (käsiteriimut).

Lisäksi riimirunot ovat olemassa nimenomaan kiinnittääkseen käsitteen kuhunkin kirjaimeen. Aakkosto, jonka kirjaimet on nimetty karjan, rakeiden, jään, puutteen, ilon ja haudan mukaan, on aakkosto, jossa jokainen merkki kantaa semanttista latausta.

Ennustamisen perusaines (merkityksiä kantavat kirjaimet) on siis aito ja historiallisesti todistettu. Puuttumaan jää vain näyttö siitä, että kukaan olisi koonnut tätä aineistoa oraakkeliksi.

Mistä nykykäytäntö on peräisin

Menetelmä, jota lähes kaikki käyttävät, on jäljitettävissä, ja se on tuore.

Ralph Blum, The Book of Runes, 1982. Teos myi valtavasti, sen mukana tuli keraaminen riimusetti, ja se on nykyisen riimuennustamisen suora alkulähde. Blum myönsi avoimesti rakentavansa uutta järjestelmää: hän mallinsi menetelmänsä pitkälti I Chingin ja tarot-pöytien pohjalta ja käytti omaa riimujärjestystään historiallisen futhark-järjestyksen sijaan.

Hän esitteli myös tyhjän riimun, jota markkinoitiin Odinin riimuna, tuntemattomana tai kohtalona. Sitä ei esiinny missään historiallisessa lähteessä. Jokainen tyhjä pala sen jälkeen myydyissä riimuseteissä juontaa juurensa tuosta kirjasta.

Blumin aikoihin ja hänen jälkeensä syntyi historiaan syvällisemmin perehtynyttä kirjallisuutta (erityisesti Edred Thorsson ja Freya Aswynn 1980-luvulla), josta ovat peräisin useimmat nykyään perinteisinä pidetyt elementti-, puu- ja jumalvastaavuudet. Nämä järjestelmät ovat johdonmukaisia ja huolellisesti rakennettuja. Ne ovat silti neljäkymmentä vuotta vanhoja, eivät tuhatvuotisia.

Kaiken taustalla vaikuttaa Guido von List, jonka vuonna 1902 kehittämä 18-riimuinen armanen-rivistö toi mukanaan merkityksiä, jotka kiertävät edelleen kirjoissa ilman lähdeviitettä, ja jonka järjestelmä sulautui myöhemmin völkisch-liikkeeseen ja kansallissosialistiseen symboliikkaan.

Kysymys käänteisistä riimuista

Eräs käytännön kysymys kumpuaa suoraan lähteistä eikä modernista perinteestä.

Nykykäytännössä useimmille riimuille annetaan käänteinen eli merkstave-merkitys. Vanhimman futharkin 24 riimusta yhdeksän on kuitenkin pystysuunnassa symmetrisiä, eikä niitä voida kääntää ylösalaisin lainkaan: Gebo, Hagalaz, Naudhiz, Isa, Jera, Eihwaz, Sowilo, Ingwaz ja Dagaz.

Riimusetit ja -kirjat, jotka antavat käänteisen merkityksen näille yhdeksälle, keksivät sen omasta päästään, sillä merkin muoto ei mahdollista kääntämistä.

Asiassa on toinenkin mutka. Sowilo on kiertosymmetrinen muttei peilisymmetrinen, joten toiseen suuntaan katsova Sowilo ei ole ylösalaisin: se on vain toisinpäin. Sen pitäminen käänteisenä riimuna on valmistusvaihtelun ylitulkitsemista.

Tämä sivusto antaa käänteiset merkitykset vain niille vanhimman futharkin riimuille, joilla todella on suunta, eikä lainkaan nuoremmalle futharkille, futhorcille tai oghamille. Kääntäminen on vanhimpaan futharkiin keskittyvä moderni käytäntö, ja sen ulottaminen muihin kirjoituksiin olisi pelkkää keksintöä.

Kannattaako riimuja sitten tulkita

Kyllä, jos haluat, eikä asiassa tarvitse olla puolustuskannalla.

Tämä sivusto suhtautuu tarotiin täsmälleen samalla tavalla. Tarotin psykologinen tulkinta on 1900-luvun kehitysaskel 1400-luvun korttipelin päällä, ja se toimii. Uusi ei tarkoita arvotonta.

Nykyaikaisen riimujen lukemisen vahvuutena on poikkeuksellisen vahva perusmateriaali: 24–29 kirjainta, joilla on aidosti muinaiset nimet ja jotka liittyvät aidosti vanhoihin runoihin, kertoen karjasta, säästä, puutteesta, suojeluksesta, matkoista, lahjoista, jäästä ja haudasta. Se on konkreettisempi ja rikkaampi sanasto kuin useimmissa ennustusjärjestelmissä, ja siihen liittyy dokumentoitu tulkintaerojen perinne, johon perehtyminen todella palkitsee.

Suositus on yksinkertainen: tiedä, millä kerroksella seisot. Hagalaz tarkoittaa raetta on tosiasia. Muinaisenglantilainen säkeistö huomauttaa sen muuttuvan vedeksi on tosiasia. Hagalaz on muutosvoiman siemen on moderni tulkinta, ja varsin hyvä sellainen. Näin viikingit tekivät on sen sijaan sepitettä.

Kolme ensimmäistä riittävät mainiosti työskentelyn pohjaksi.