Taalainmaan riimut

Riimut, jotka elivät muita riimuja pitempään

Kristinusko ja valtionhallinto toivat latinalaiset aakkoset Skandinaviaan, ja keskiajan loppuun mennessä riimukirjoitus oli väistynyt julkisesta elämästä. Yhtä aluetta lukuun ottamatta.

Taalainmaalla – erityisesti Ovansiljanin alueella sekä Älvdalenin, Moran, Våmhusin, Orsan, Sollerönin ja Venjanin pitäjissä – riimujen käyttö jatkui katkeamatta. Perinne kesti uskonpuhdistuksen, kolmikymmenvuotisen sodan, valistusajan ja teollisen vallankumouksen, kunnes se sammui vasta 1900-luvun alussa. Viimeinen kirjoitustaidon perintönä oppinut henkilö kuoli vuonna 1980.

Näitä merkkejä kutsutaan Taalainmaan riimuiksi (dalrunor) tai älvdalskan riimuiksi. Taalainmaan maine germaanisen kirjoituksen viimeisenä turvasatamana perustuu juuri niihin. Kyse ei kuitenkaan ollut muuttumattomasta säilymisestä: kirjoitus kehittyi jatkuvasti, ja sen myöhemmät vaiheet tekevät siitä poikkeuksellisen kiinnostavan.

Konservatiivinen kirjoitus konservatiiviselle kielelle

Riimut säilyivät alueella, koska monet muutkin vanhat perinteet säilyivät siellä. Ovansiljan oli maatalousvaltainen, pitkälti omavarainen, maantieteellisesti vaikeakulkuinen ja vahvasti omiin tapoihinsa sitoutunut seutu. Sama yhteisöllisyys, joka säilytti kansallispuvut, piti elossa myös riimuaakkoset.

Se säilytti myös kielen. Älvdalska (övdalsk), jota puhuu nykyään noin 3 000–5 000 ihmistä Älvdalenin ympäristössä, on kaikkein vanhakantaisin pohjoisgermaaninen kielimuoto. Se on säilyttänyt vanhan tavurakenteen, monimutkaisen taivutusjärjestelmän, soinnillisen th-äänteen (kuten englannin sanassa father) sekä w-äänteen, joka ruotsin yleiskielestä on kadonnut. Kaikkein silmiinpistävintä on nasaalivokaalien säilyminen: ne tunnetaan 1200-luvun muinaisislannista, mutta ovat hävinneet kaikkialta muualta Skandinaviasta. Älvdalskan nykyisessä oikeinkirjoituksessa niitä merkitään ogonek-koukulla: ą, ę, į, ų.

Vanhakantaisuuden rinnalla kieli koki myös omia uudistuksiaan. Pitkät vokaalit kehittyivät uusiksi diftongeiksi: missä ruotsissa sanotaan is ja ute, älvdalskassa sanotaan ais ja aute, ja ruotsin määräisen muodon solen (aurinko) vastine on älvdalskaksi sola.

Riimukirjoitus mukautui tähän. Kun kaivertaja kirjoitti partisiipin menneen ajan muodon asussa kart, hän tallensi sitä, mitä ihmiset hänen ympärillään puhuivat (gart, giärt), eikä sitä, mitä painettu Raamattu määräsi. Tämä oli etuna kirjoitustavassa, jota mikään virallinen taho ei valvonut.

Seinä, joka paljasti futharkin päättymisen

Vuonna 2014 Älvdalenissa sijaitsevasta vanhasta puutalosta löydettiin hirsiseinään kaiverrettu aakkosto. Rakennus oli ajoitettu vuosirenkaiden perusteella vuoteen 1285, mutta itse kaiverrus on tyylillisin perustein 1500-luvun lopulta – talo on vanha, mutta teksti huomattavasti nuorempi.

Merkittävää löydössä oli merkkien järjestys. Riimuaakkostot noudattavat järjestystä f, u, þ, a, r, k, josta myös nimitys futhark tulee. Tässä seinässä järjestys oli a, b, c, d.

Kaivertaja oli järjestänyt riimut latinalaisen aakkosjärjestyksen mukaan. Näin toimitaan vain silloin, kun riimuja ei enää hahmoteta itsenäiseksi kirjoitusjärjestelmäksi, vaan latinalaisten kirjainten korvausmerkeiksi. Taalainmaan riimuista oli tullut latinalaisen kirjaimiston suora vastine merkki merkiltä.

Tämän osoittaa myös puuttuvien kirjainten täydentäminen. Latinalaisissa aakkosissa ovat kirjaimet C, Q ja X, joita perinteisessä riimukirjoituksessa ei koskaan tarvittu eikä käytetty. Kaivertajat siis loivat ne itse: he kehittivät uusia riimumuotoja latinalaisille kirjaimille, joilla ei ollut lainkaan riimuhistoriallista esikuvaa. Siitä eteenpäin kirjoitus ei enää heijastanut muinaisnorjan äännejärjestelmää, vaan latinalaista kirjaimistoa.

Bureus kirjaa riimut ylös 1599

Ensimmäinen kirjoitustavan virallisesti dokumentoinut henkilö oli Johannes Bureus (1568–1652), Ruotsin ensimmäinen valtakunnanantikvaari, kuninkaallinen kirjastonhoitaja ja yksi riimututkimuksen omalaatuisimmista hahmoista. Hän oli riimukiviä uutterasti kentällä tutkinut oppinut ja samalla ruusuristiläinen mystikko, joka uskoi Skandinavian kätkevän jumalallisen alkukielen jäänteet ja loi oman viisitoistamerkkisen esoteerisen järjestelmänsä (Adalrunor).

Kierreltyään maata ja tallennettuaan kaiverruksia Bureus julkaisi vuonna 1599 kuparikaiverruksen nimeltä Runakänslanäs läräspan. Otsikon Nostri secli Dalecarl(is) (oman vuosisatamme taalainmaalaiset) alle hän sijoitti 24 riimua nimineen latinalaisessa aakkosjärjestyksessä.

Nimistö kertoo kirjoitustavan muutoksesta. Osa nimistä on perinteisiä: is, ar, ur, sol, tir, lagh, birkä, madhär, hagal. Toiset taas ovat selvästi uudennoksia: qua ja äcs ovat olemassa vain siksi, että latinalaisessa kirjaimistossa on Q ja X. Kirjaimelle C kehitettiin nimi knäsol (”polviaurinko”), joka muistuttaa islannin Z-kirjaimelle annettua nimeä knésól.

Bureuksen muistiinpanot ovat korvaamattomia, vaikkakaan eivät täysin luotettavia. Osa hänen luetteloimistaan merkeistä oli hänen omaa siistimistään: hän lainasi riimusauvoista merkkejä, kuten bälgturs-riimun, edustamaan latinalaisia kirjaimia, joita Taalainmaan talonpojat eivät todellisuudessa kirjoittaneet niin. Vuonna 1611 hän julkaisi teoksen Svenska ABC boken medh runor, Ruotsin ensimmäisen painetun aapisen, tarkoituksenaan opettaa kansa kirjoittamaan riimuilla latinan sijaan. Hanke ei onnistunut, mutta jätti erikoisen jäljen: kolmikymmenvuotisen sodan aikana ruotsalaiset upseerit käyttivät hänen riimujaan viestien salaamiseen – tämä oli ensimmäinen kahdesta kerrasta, jolloin kirjoitusta käytettiin salakirjoituksena.

Puuta, koska paperi maksoi

Taalainmaan riimuilla ei hakattu riimukiviä. Paperi ja pergamentti olivat kalliita eikä kyse ollut virallisesta hallintokirjoituksesta, joten ihmiset kirjoittivat puuhun. Aineistosta on säilynyt yli 350 kaiverrusta, ja yli yhdeksän kymmenestä on peräisin pelkästään Älvdalenin pitäjästä.

Merkintöjä tehtiin kulhoihin, morsiusrasioihin, kirstuihin, leikkuulautoihin, mittakeppeihin, huonekaluihin ja hirsirakennusten seiniin. Niihin tallennettiin omistajatietoja, nimiä, vuosilukuja ja lyhyitä viestejä. Latinalainen aakkosto kuului papistolle, voudille ja kruunulle, kun taas riimut kuuluivat rahvaalle (allmoge) arkisiin tarpeisiin.

Vanhin varmasti ajoitettu esine on Åsenin kylästä löydetty puukulho, jonka tekstin mukaan Anders teki sen vuonna 1596. Orsbleckissä on aitta vuodelta 1635, jonka seinään on merkitty sen kaksi rakentajaa, toinen Åsenin kulho vuodelta 1692 nälkävuoden muistoksi sekä kirstu Kittanista vuodelta 1720.

Riimusauvat ja kyläkokouskutsut

Taidokkaimpia esineitä ovat riimusauvat (rimstavar). Niihin leikattiin sunnuntaikirjaimet ja kultaluvut kirkkovuoden ja liikkuvien pyhien laskemista varten – käytännöllinen almanakka oloissa, joissa painettuja kalentereita ei ollut saatavilla.

Noin kahdessakymmenessä sauvassa on lisäksi kylän yhteisiä asioita koskevia merkintöjä. Eräässä 1700-luvun sauvassa Åsenista asia ilmaistaan suoraan: plikt fölieir den som int går (sakko lankeaa sille, joka ei tule paikalle). Toinen, Älvdalenista vuodelta 1818 peräisin oleva sauva ilmoittaa, että tänä iltana pidetään kyläkokous tavanomaisessa paikassa.

Sauva toimi ilmoitustauluna. Sen kaivertaja oletti kyläläisten osaavan lukea riimuja vaivattomasti vielä vuonna 1818.

Gätrunor: paimenten riimut

Taalainmaalla harjoitettiin karjamajataloutta (fäbod): karja vietiin kesäksi syrjäisille metsä- ja tunturilaitumille, joilla asuttiin eläinten kanssa. Työstä vastasivat pääasiassa naiset, jotka elivät kaukana kotikylästä kuukausia kerrallaan yksin tai pienissä ryhmissä.

Paimenet jättivät toisilleen viestejä. Männynrunkoihin, kivenlohkareisiin ja karjamajojen seiniin he kaiversivat lyhyitä merkintöjä, joita kutsutaan nimellä gätrunor (paimentolaisriimut): nimikirjaimet, vuosiluvun ja sanan gät (paimensi). Näin merkittiin, kuka laitumella oli ollut ja milloin.

Katkeamattoman perinteen viimeinen aito Taalainmaan riimukirjoitus kuuluu juuri näihin. Se kaiverrettiin Älvdalenissa Gryvelånin lähellä sijaitsevan karjamajan seinään. Tuossa vaiheessa kirjoitustapa oli lähes sulautunut latinalaiseen: latinalaisten kirjainten seassa on enää muutama varsinainen riimu. Teksti kuuluu AAD gät 1900: Anna Andersdotter paimensi täällä vuonna 1900.

Kahdentuhannen vuoden mittainen germaanisen kirjoituksen perinne päättyy naisen muistiinpanoon lehmipaimennuksesta.

Miten kirjoitus vähitellen hajosi

Neljä vuosisataa jakautuvat selkeisiin vaiheisiin.

Ennen noin vuotta 1580 riimut toimivat yhä perinteiseen tapaan. Tältä ajalta on säilynyt noin kolmekymmentä kaiverrusta, joiden merkkimuodot ovat lähellä tavanomaisia keskiaikaisia riimuja ja oikeinkirjoitus perustuu foneemeihin eikä latinalaiseen kirjaimistoon.

Noin 1580–1650 tapahtui Älvdalenin hirsiseinän osoittama murros: riimut sovitettiin latinalaiseen aakkosjärjestykseen, C:lle, Q:lle ja X:lle keksittiin omat merkit, ja latinalainen käsiala alkoi muokata itse riimujen muotoja. Esimerkiksi g-riimu piirrettiin kolmen vedon sijasta kahdella, jotta se muistutti kursiivista latinalaista g-kirjainta.

Noin 1650–1750 latinalainen kirjoitustapa levisi kaikkialle. Riimujen a ja ä sauvat kallistuivat muistuttamaan käsinkirjoitettua a-kirjainta. Riimullinen i, suora pystyviiva, korvautui latinalaisella pisteellisellä pikkukirjaimella i. Riimutekstien sekaan ilmaantui suoraan latinalaisia suuraakkosia Y, L, M ja Ö. Samaan aikaan kieli muuttui kirjoituksen alla: Älvdalenin murre menetti /h/-äänteen 1650-luvulle tultaessa, jolloin hagal-riimu jäi tarpeettomaksi ja se otettiin käyttöön å-äänteen merkkinä – yhden äänteen katoaminen muutti kokonaisen kirjaimen käyttötarkoituksen.

Noin vuoden 1750 jälkeen alkuperäisestä järjestelmästä oli jäljellä vain vähän. Kokonaiset nimet korvautuivat nimikirjaimilla. Riimut säilyivät enää yksittäisinä tottumuksina usein toistuvissa murresanoissa, kuten den tai gät, samaan tapaan kuin vanhahtava kirjoitusasu säilyy allekirjoituksessa.

Koko kehityskulkua leimasi yksi yhteinen piirre. Keskiajan skandinaavisessa kirjoituksessa lisä-äänteitä merkittiin pisteellä: pisteellinen i tuotti e:n, pisteellinen k tuotti g:n ja pisteellinen t tuotti d:n. Muualla Ruotsissa piste venyi lopulta poikkiviivaksi sauvan yli, ja länsipohjoismaisissa riimuissa se kaartui pieneksi ympyräksi. Taalainmaalla siitä kehittyi toiselle puolelle suuntautuva sivuviiva. Taalainmaan riimut ovatkin ainoa kirjoitusjärjestelmä, jossa pisteellistä lyhytoksaista a-riimua käytetään ä-kirjaimena. Kun tuo piste venyi pidemmäksi viivaksi, kirjain alkoi muistuttaa å-kirjainta, ja kaivertajat joutuivat seuraavien kahdensadan vuoden ajan sovittelemaan merkkien merkityksiä uudelleen.

Avain Kensingtonin riimukiven arvoitukseen

Vuonna 1898 ruotsalaissyntyinen siirtolaisviljelijä Olof Öhman löysi mailtaan Kensingtonin läheltä Minnesotasta harmaavakkakivisen laatan. Siinä oli pitkä riimukirjoitus: kahdeksan götalaista ja 22 norjalaista tutkimusmatkalla, kymmenen kuolleena löydettyä miestä, rukous (AVM, Ave Virgo Maria, pelasta meidät pahasta) sekä vuosiluku 1362.

Riimututkijat hylkäsivät kiven aitouden lähes välittömästi. Vuosisadan ajan he osasivat osoittaa tarkasti, mikä siinä oli vialla, mutteivät kyenneet selittämään, mitä se todellisuudessa edusti. Kieli oli aivan liian modernia, ja kirjaimet tuntuivat mahdottomilta: poikkiviivainen l, pisteellinen v, viivalla halkaistu o sekä p ilman pisteitä silmukoissaan. Mikään 1300-luvun riimurivi ei tunne tällaisia merkkejä, eikä niitä löytynyt mistään muustakaan tunnetusta riimistöstä.

Vuonna 2003 kielitieteilijä Tryggve Sköld löysi vastauksen Uumajan murrearkistosta. Taalainmaalla Borlängen seudulla varttuneen räätälinkisällin Edward Larssonin (1867–1950) jäämistö sisälsi vuosina 1883 ja 1885 muistiin merkittyjä riimuaakkostoja. Larssonin 27-merkkinen aakkosto nykyruotsin kirjoittamiseen vastasi täsmälleen Kensingtonin kiven kirjaimia: poikkiviivaista L:ää, omaleimaisia Ö- ja Ü-merkkejä sekä erikoista G-riimua. Muistiinpanoissa oli myös pohjoismaisista riimusauvoista tuttuja pentadisia numeroita samoissa muodoissa kuin kiven vuosiluku 1362.

Larssonin papereissa oli lisäksi kolmas aakkosto, jota hän kuvaili maailman vanhimmaksi salakirjoitukseksi ja laintaulujen kirjaimistoksi. Kyseessä oli vapaamuurarien käyttämä ruudukkosalauksen muoto (pigpen cipher).

Tämä paljasti historiallisen yhteyden: myöhäiset Taalainmaan riimut, pentadiset numerot ja vapaamuurarisalakirjoitus kiersivät 1800-luvulla yhdessä kulkevien käsityöläisten – räätälien, rakentajien ja kiertävien opettajien – mukana Taalainmaalla, Medelpadissa ja Hälsinglandissa. Löydölle saatiin pian vahvistus. Älvdalenin Månstasta peräisin oleva puinen ies vuodelta 1907 käyttää samoja merkkejä. Medelpadilaisen kiertävän kirjoitusmestarin Eric Strömin muistotaulu vuodelta 1868 käyttää niitä myös, ja hänen vuonna 1876 julkaisemansa litografoitu mallikirja esittelee koko sarjan: riimut, pentadiset numerot ja vapaamuurarikoodit rinnakkain. Haveröstä löytynyt tamminen mittakeppi sisältää kaikki kolme järjestelmää sekä 21 kultalukua; kyseessä on kyynärämitta (aln), joka poistettiin käytöstä Ruotsissa vuonna 1889, mikä vahvistaa esineen ajoituksen.

Kensingtonin kivi ei siis ole keskiaikainen muinaismuisto, muttei myöskään tavanomainen väärennös. Se on 1800-luvun skandinaavis-amerikkalainen esine, joka kirjoitettiin aidolla, elävällä ja dokumentoidulla kirjaimistolla, jota löytäjien sukupolvi oli todella oppinut käyttämään – ja joka kulkeutui Minnesotaan samoissa matka-arkuissa kuin muu muuttotavara.

Miksi tällä sivustolla ei ole erillisiä kirjainsivuja

Tähän on kaksi syytä, joista jälkimmäinen on painavampi.

Ensimmäinen syy on tekninen. Taalainmaan riimuille ei ole omia Unicode-koodipisteitä. Unicoden riimulohko sisältää vanhemman futharkin, futhorcin ja skandinaaviset keskiaikaiset riimut, mutta Taalainmaan merkkejä siinä ei ole. Kaikki julkaistut taulukot esittävät likiarvoja muista riimustoista tai käyttävät erikoiskirjasimia. Tämän osion muilla sivuilla jokainen glyyfi yhdistetään sen todelliseen koodipisteeseen, mutta Taalainmaan riimujen kohdalla sellaista ei ole.

Toinen syy on se, ettei mitään yhtä vakiintunutta aakkostoa ollut olemassa. Merkkivalikoima muuttui neljänsadan vuoden aikana ja vaihteli kaivertajasta ja kylästä toiseen: vuoden 1600 a ei ole sama kuin vuoden 1750 a, g piirrettiin latinalaisen kirjaimen kaltaiseksi, hagal sai uuden tehtävän äänteen kadottua, ja loppuvaiheessa suurin osa riimuista oli korvattu kokonaan. Erilliset kirjainsivut joutuisivat valitsemaan yhden satunnaisen hetken tuosta pitkästä kehityskulusta ja esittämään sen ”oikeana” Taalainmaan aakkostona, mikä antaisi harhaanjohtavan kuvan.

Tämän kirjoituksen ydin on juuri sen jatkuva muutos, ja se hahmottuu paremmin yhtenäisenä kokonaisuutena kuin 24 erillisenä katkelmana.