Riimukirjoitukset

Nuorempi futhark

Viikinkiajan riimut. Kuusitoista kirjainta, jotka karsittiin vanhemman futharkin kahdestakymmenestäneljästä juuri silloin, kun muinaisnorjan äänteistö laajeni ennennäkemättömästi. Se on historian käytetyin ja samalla monitulkintaisin riimukirjoitus, ja molemmilla seikoilla on sama syy.

16
riimua
3,000+
säilynyttä riimukiveä
c. 800–1100
jaa. käytössä

Riimurivi

Kuusitoista riimua järjestyksessä, jaettuna kolmeen karsinnasta säilyneeseen ættiin. Jokaisessa kortissa näkyy ensin pitkäoksainen muoto ja sen vieressä lyhytoksainen muunnos, mikäli ne eroavat toisistaan.

Freyrin ætt

1–6

Karsittiin kahdeksasta kuuteen. Gebo ja Wunjo jätettiin kokonaan pois, ja ryhmä muodostaa nyt kirjaimiston oman nimen: f, u, þ, ą, r, k.

ᚠ
1

Fé

f /f/, /v/

varallisuus, karja

Muodoltaan ja merkitykseltään sama kuin vanhemman futharkin Fehu. Molemmat riimurunot avaavat säkeensä kertoen vaurauden sijaan sukulaisten riidasta rahan tähden.

ᚢ
2

Úr

u /u/, /o/, /y/, /ø/

kuona; tihkusade

Alkuhärkä oli kuollut Skandinaviassa sukupuuttoon, joten nimen merkitys ankkuroitiin uudelleen. Rautaa sulattavassa Norjassa se ymmärrettiin kuonaksi, Islannissa kylmäksi sateeksi.

ᚦ
3

Þurs

þ /θ/, /ð/

jättiläinen

Muuttumaton. Molemmat skandinaaviset runot säilyttävät jättiläisen ja suhtautuvat siihen vihamielisesti. Islantilainen selitys rinnastaa sen Saturnukseen.

ᚬ ᚭ
4

Áss / Óss

ą /ɑ̃/, /o/

jumala; joensuu

Vanha a-riimu, joka kantaa nyt nasaalivokaalia. Islanti säilytti jumalan ja nimesi suoraan Óðinnin; Norja käytti samalta kuulostavaa sanaa óss, joensuu.

ᚱ
5

Reið

r /r/

ratsastus, matka

Muuttumaton. Molemmat runot pitävät katseensa hevosessa: joutuisassa matkanteossa ja ratsun vaivannäössä.

ᚴ
6

Kaun

k /k/, /g/, /x/, /ŋ/

haavauma, paise

Vanhemman futharkin Kenaz, johon on lisätty täysi pystysauva. Se kantaa nyt samanaikaisesti k:n, g:n, velaarispirantin ja ŋ:n äänteitä ollen rivin raskaimmin kuormitettu merkki.

Hagallin ætt

7–11

Karsittiin viiteen. Eihwaz ja Perthro poistuivat, Jera muotoiltiin uudelleen a-riimuksi ja Algiz siirrettiin keskeltä koko rivin loppuun.

ᚼ ᚽ
7

Hagall

h /h/

rae

Piirretty uudelleen poikkiviivalla. Kumpikin runo kutsuu sitä kylmimmäksi jyvistä, ja norjalainen säkeistö liittää sen säkeeseen Kristuksesta luomassa maailmaa.

ᚾ ᚿ
8

Nauðr

n /n/

hätä, ahdinko

Muuttumaton. Norjalainen runo ankkuroidaan pakkasessa seisovaan alastomaan mieheen, islantilainen orjattaren suruun.

ᛁ
9

Íss

i /i/, /e/

jää

Pelkkä pystysauva, josta tuli perusosa kaikkien muiden rivin riimujen rakentamiseen. Se nieli itseensä myös vanhan e-äänteen.

ᛅ ᛆ
10

Ár

a /a/, /æ/, /e/

hyvä vuosi, sato

Vanhemman futharkin Jera, piirretty kokonaan uudelleen. Muinaisnorja kadotti sanan *jēraz alusta j-äänteen, jolloin jäljelle jäi ár, joten riimu vaihtoi sekä muotoa että äännearvoa ja siitä tuli a-riimu.

ᛋ ᛌ
11

Sól

s /s/

aurinko

Yksinkertaistettu vanhemman futharkin siksak-muodosta. Islantilaisessa runossa sitä kutsutaan jään tuholaiseksi, mikä on terävin auringosta lausuttu luonnehdinta missään säkeistössä.

Týrin ætt

12–16

Karsittiin viiteen, kun Ehwaz, Ingwaz, Dagaz ja Othala jäivät pois. Vanha Algiz liitettiin loppuun nimellä Ýr, mikä tekee siitä ainoan riimuhistoriassa paikkaansa vaihtaneen merkin.

ᛏ ᛐ
12

Týr

t /t/, /d/

Týr-jumala

Muuttumaton, ja kattaa nyt sekä t:n että d:n. Kumpikin runo kutsuu häntä yksikätiseksi ja olettaa kuulijan tietävän syyn.

ᛒ ᛓ
13

Bjarkan

b /b/, /p/, /ɸ/

koivu

Muuttumaton, ja kattaa nyt myös p-äänteen Perthron poistuttua. Norjalainen säkeistö yhdistää koivun Lokin petokseen riimin vuoksi.

ᛘ ᛙ
14

Maðr

m /m/

ihminen

Piirretty uudelleen: vanhemman futharkin kaksoissauva tiivistyi yhdeksi pystysauvaksi kohotettuine käsivarsineen. Ihminen nähdään molemmissa runoissa maatomun karttumana.

ᛚ
15

Lǫgr

l /l/

vesi, meri

Muuttumaton. Islannin säkeistö on erehtymättömän islantilainen: kiehuvaa vettä, laaja geysir ja kalojen maa.

ᛦ ᛧ
16

Ýr

ʀ /ʀ/

marjakuusi

Ylösalaisin käännetty ja uudelleennimetty vanhemman futharkin Algiz, joka seurasi vanhan sananloppuisen z-äänteen muuttumista omaleimaiseksi r-äänteeksi. Ainoa riimu, jonka paikka muuttui rivissä: se siirrettiin aivan loppuun.

Mistä se tunnetaan

Muistomerkkejä, kauppiaiden laskusauvoja ja kaksi keskiaikaista runoa. Nuoremmasta futharkista on säilynyt huomattavasti rikkaampi aineisto kuin mistään muusta riimukirjoituksesta.

Jellingin kivet

Jyllanti, Tanska c. 965

Harald Sinihampaan kivi julistaa hänen voittaneen koko Tanskan ja Norjan sekä käännyttäneen tanskalaiset kristinuskoon. Usein Tanskan syntymätodistukseksi kutsuttu Unescon maailmanperintökohde. Suuremmassa kivessä on ristiinnaulitsemiskuva riimujen rinnalla.

Rökin riimukivi

Itä-Göötanmaa, Ruotsi c. 800

Pisin tunnettu riimukaiverrus, noin 760 merkkiä, ja samalla arvoituksellisin. Se vaihtelee lyhytoksaisten riimujen, vanhemman futharkin muotojen ja ainakin kahden salakirjoitusjärjestelmän välillä lainaten kadonnutta sankarirunoutta. Koko tekstille ei ole saavutettu yhtä vakiintunutta luentaa.

Bryggenin kaiverrukset

Bergen, Norja 1100–1300-luku

Noin 670 puusauvaa ja katkelmaa, jotka paljastuivat keskiaikaisen laivalaiturin jäänteistä vuoden 1955 tulipalon jälkeen. Kauppakirjanpitoa, omistajamerkintöjä, nimiharjoituksia, latinan oppitunti, rukouksia, solvauksia ja rakkauskirjeitä. Paras todiste siitä, että riimukirjoitustaito oli arkipäiväistä eikä vain pappien etuoikeus.

Norjalainen riimuruno

Norja 1200-luku

Kuusitoista kaksisäkeistä säkeistöä tiukassa skaldirunomitassa. Säilynyt vain 1600-luvun kopiona sittemmin tuhoutuneesta käsikirjoituksesta. Toiset säkeet ovat usein sananlaskuja, jotka on valittu enemmän loppusoinnun kuin sisällön vuoksi.

Islantilainen riimuruno

Islanti 1400-luvulta eteenpäin

Kuusitoista säkeistöä, joista jokainen esittää kolme kenningiä ja latinalaisen selityksen antaen antiikin vastineen tai ruhtinaallisen arvonimen. Riimurunoista kirjallisin ja järjestelmällisin.

Abecedarium Nordmannicum

St. Gallen, Sveitsi 800-luku

Lyhyt runomuotoinen luettelo kuudestatoista skandinaavisesta riimusta, kopioituna frankkilaiseen käsikirjoitukseen heprealaisten ja kreikkalaisten aakkosten rinnalle. Vanhin säilynyt nuoremman futharkin luettelo, joka vaurioitui pahoin 1800-luvulla, kun mustetta yritettiin vahvistaa reagenssilla.

Maeshowe

Orkneysaaret, Skotlanti 1100-luku

Skandinaaviset kulkijat murtautuivat neoliittiseen kumpuhautaan ja peittivät seinät graffiteilla: kerskumista aarteista, väite että nämä riimut veisti läntisen meren paras riimunhakkaaja, sekä runsaasti pelkkää karkeaa huumoria. Noin kolmekymmentä kaiverrusta muodostaa suurimman tällaisen kokoelman Skandinavian ulkopuolella.

Hagia Sofian graffitit

Konstantinopoli 800–1000-luku

Osittain luettava nimi, yleensä luettu Halfdaniksi, jonka varjagiperinteeseen kuulunut kaartilainen naarmutti lehterin marmorikaiteeseen. Riimukirjoitusta skandinaavisen maailman kaukaisimmassa kolkassa.

Pireuksen leijona

Ateena, nykyään Venetsia 1000-luku

Antiikin marmorileijona, joka ryöstettiin Venetsiaan vuonna 1687 ja jonka hartioissa ja kyljissä on varjagien kaivertamia pitkiä ruotsalaisten riimujen nauhoja. Sään kulutus on tehnyt suurimman osan tekstistä lukukelvottomaksi.

Kingittorsuaqin riimukivi

Grönlanti c. 1300

Kolme miestä tallensi kivikummun rakentamisen saarelle Upernavikin pohjoispuolelle, noin 73 pohjoiselle leveysasteelle. Läntisin ja pohjoisin tunnettu riimukaiverrus.

Sauvattomat riimut

Hälsingland, Ruotsi 900-luku

Äärimmäinen pikakirjoitus, joka poistaa pystysauvan lähes jokaisesta kirjaimesta jättäen vain oksat ja niiden keskinäiset asemat. Rajoittui pienelle alueelle ja oli käyttökelpoinen vain ihmisille, jotka osasivat kieltä niin sujuvasti, etteivät tarvinneet merkkien redundanssia.

Pisteriimut

Skandinavia 1000–1100-luku

Riimunveistäjät alkoivat lisätä pienen pisteen erottamaan ylikuormitettuja kirjaimia: pisteellinen k tuotti g-äänteen, pisteellinen t tuotti d-äänteen, pisteellinen b tuotti p-äänteen ja pisteellinen i tuotti e-äänteen. Nämä stungnar rúnir mursivat kuudentoista riimun rajan ja muunsivat kirjoituksen keskiaikaiseksi futharkiksi.

Kirjaimisto, joka supistui

Noin vuosien 700 ja 800 jaa. välillä skandinaavit tekivät jotain, mitä yksikään toinen aakkostoa käyttänyt kansa ei ole tehnyt tässä mittakaavassa: he heittivät pois kolmasosan kirjaimistaan.

Vanhemmassa futharkissa oli 24 riimua, ja se oli palvellut kantaskandinaavia riittävän hyvin viisisataa vuotta. Sitten kieli muuttui sen alla. Sananloppujen painottomat vokaalit katosivat synkopeeksi kutsutussa prosessissa, ja tämä katoaminen laukaisi sarjan muita muutoksia (kuten äännevaihdoksen eli umlautin, murtuman ja etuvokaalistumisen), joissa häviävä pääte veti edeltävän vokaalin uuteen ääntöasemaan. Äänteestä a tuli e, u:sta tuli y ja au:sta tuli ey. Muinaisnorjaan kehittyi yhdeksän erillistä vokaalilaatua kantaskandinaavin viiden sijaan, ja jokainen niistä saattoi olla lyhyt, pitkä tai nasaalinen.

Äänteiden lisääntymisen olisi luullut vaativan lisää kirjaimia. Sen sijaan rivi karsittiin kuuteentoista.

Miksi kukaan tekisi niin

Päätöstä selittävää asiakirjaa ei ole säilynyt, ja runologit ovat kiistelleet asiasta yli vuosisadan. Vakuuttavin selitys on se, että kyseessä oli tietoinen uudistus, jonka tavoitteena ei ollut foneettinen tarkkuus vaan opetettavuus ja helppous.

Kuudentoista merkin rivi on helpompi oppia, helpompi muistaa ja nopeampi veistää. Sen kääntöpuolena oli epävarmuus, mutta se haittasi vain lukijaa, joka ei vielä puhunut kieltä sujuvasti. Muinaisnorjaa puhuva ihminen, joka katsoo kirjoitusta ᚴᚢᚾᛅᚱ, ei tarvitse kirjaimistoa kertomaan, onko k-merkki k vai g, tai onko n-äänteitä yksi vai kaksi. Hän tietää nimen olevan Gunnar, koska mikään muu sana se ei voisi olla.

Todiste järjestelmän toimivuudesta on säilyneen aineiston valtava määrä. Vanhemmasta futharkista jäi viiden vuosisadan aikana noin 350 kaiverrusta. Nuoremmasta futharkista on säilynyt yli 3 000 pelkkää riimukiveä sekä tuhansittain arkisia puu- ja luuesineitä. Kirjoitusjärjestelmä heikkeni äänteiden tarkassa kuvaamisessa, mutta muuttui huomattavasti käytännöllisemmäksi jokapäiväisessä käytössä.

Mitä kunkin riimun oli kannettava

Äänteiden yhteenlankeamiset olivat rajuja ja järjestelmällisiä. Soinnillisia ja soinnittomia konsonantteja ei eroteltu lainkaan toisistaan.

  • ᚴ kattaa äänteet k, g, velaarispirantin x sekä ŋ
  • ᛏ kattaa äänteet t ja d
  • ᛒ kattaa äänteet b, p ja bilabiaalispirantin
  • ᚦ kattaa sekä sanan thin kaltaisen soinnittoman että sanan this kaltaisen soinnillisen th-äänteen

Neljä vokaaliriimua jakoi keskenään koko muinaisnorjan vokaalijärjestelmän: ᚢ pyöreille vokaaleille, ᛁ laveille etuvokaaleille, ᛅ matalille ja keskikorkeille laveille vokaaleille sekä ᚬ pääasiassa nasaalille.

Tämän lisäksi kaivertajat jättivät säännöllisesti nasaalit pois ennen samaan ääntöpaikkaan kuuluvaa klusiilia, joten sana sank kirjoitettiin sak ja dumb kirjoitettiin dub, eivätkä he lähes koskaan kahdentaneet konsonanttia. Oikeinkirjoitusta ei ollut standardoitu, koska mitään yleistä normia ei ollut olemassa.

Pitkäoksaiset, lyhytoksaiset ja sauvattomat

Kirjoituksesta on olemassa kolme graafista tyyliä, ja ero liittyy pitkälti työstettävään materiaaliin.

Pitkäoksaisissa riimuissa (joita kutsutaan joskus tanskalaisiksi) on täydet pystysauvat ja pitkät oksat. Ne ovat monumentaalinen tyyli: syviä, kauas luettavia ja sopivia graniittiin. Useimmat pystytetyt riimukivet käyttävät niitä.

Lyhytoksaiset riimut (joita kutsutaan ruotsalais-norjalaisiksi tai Rökin riimuiksi) lyhentävät oksia ja paikoin myös pystysauvoja. Puun syyt nielevät matalia viiltoja ja halkeilevat niiden suuntaisesti, joten vähemmän haarautuva käsiala säilyy paremmin puukapulassa. Tämä on arkinen tyyli, ja Bergenin Bryggenin löydöt ovat sitä täynnä.

Sauvattomat eli Hälsinglandin riimut menevät vielä pidemmälle ja poistavat pystysauvan lähes jokaisesta kirjaimesta jättäen pelkät oksat ja niiden suhteelliset korkeudet tekemään kaiken työn. Ne rajoittuivat pieneen osaan Ruotsia ja olivat luettavissa vain kieltä täysin hallitseville. Kyseessä oli pikakirjoitus, ja pikakirjoitus edellyttää harjaantunutta lukijakuntaa.

Riimuennustaminen ja tämä kirjoitusjärjestelmä

Mikään historiallinen aineisto ei tue ennustuskäyttöä. Viikinkiajalta ei ole todisteita riimujen nostamisesta pussista kysymyksiin vastaamiseksi, ja nuoremman futharkin oma aineisto on ylivoimaisesti muisto-, laki-, kauppa- ja henkilökohtaista viestintää.

Riimuilla oli toki äännearvonsa rinnalla käsitteellinen merkitys: Stentoftenin kivi käyttää yksittäistä riimua tarkoittamaan ”hyvää satoa”, ja riimurunot luotiin nimenomaan kiinnittämään käsite jokaiseen kirjaimeen. Tämä on totta, mutta se ei tarkoita oraakkelia tai ennustusvälinettä.

Nykyaikainen riimuennustaminen luotiin 1900-luvulla, suurelta osin Ralph Blumin vuoden 1982 The Book of Runes -teoksen myötä. Blum otti menetelmäänsä mallia I Chingistä ja tarot-pöydistä ja lisäsi tyhjän riimun, jota ei esiinny missään historiallisessa lähteessä. Valtaosa nykypäivän harjoittajista käyttää myös vanhemman futharkin 24 riimua näiden kuudentoista sijaan. Jos nuoremmalla futharkilla ennustetaan, merkitykset lainataan yleensä vanhemmasta rivistä ja sovitetaan mukaan sen sijaan, että ne johdettaisiin kahdesta muinaisnorjalaisesta runosta.

Mihin se katosi

Monitulkintaisuus, joka teki kirjoituksesta helpon oppia, muuttui taakaksi, kun Skandinavia kristillistyi ja alkoi tuottaa oikeudellisia ja kirkollisia asiakirjoja, joiden oli oltava ehdottoman täsmällisiä.

Ratkaisu oli tyylikäs. 1000-luvulta lähtien kaivertajat alkoivat lisätä pienen pisteen ylikuormitettuihin kirjaimiin: pisteellinen ᚴ muuttui g:ksi, pisteellinen ᛏ muuttui d:ksi, pisteellinen ᛒ muuttui p:ksi ja pisteellinen ᛁ muuttui e:ksi. Nämä stungnar rúnir eli pisteriimut mursivat kuudentoista riimun rajan ja muunsivat kirjoituksen keskiaikaiseksi futharkiksi, joka pystyi vastaamaan yksi yhteen latinalaista aakkostoa.

Tämä perinne jatkui pitkään. Taalainmaan riimut, järjestelmän viimeiset jälkeläiset, olivat yhä käytössä Taalainmaan maaseudulla kalentereissa ja kaiverruksissa aina 1900-luvulle saakka.

Usein kysytyt kysymykset

Kuusitoista. Se korvasi 24-merkkisen vanhemman futharkin eri puolilla Skandinaviaa noin vuonna 800 ja säilyi vakiintuneena kirjoitusjärjestelmänä läpi viikinkiajan aina 1100-luvulle saakka. Se jakautuu kolmeen ættiin, joissa on kuusi, viisi ja viisi riimua.

Syytä ei kirjattu muistiin, mutta karsinta tapahtui juuri silloin, kun muinaisnorjan äänteet lisääntyivät eivätkä vähentyneet, joten taustalla ei ollut foneettinen syy. Vakuuttavin selitys on tietoinen uudistus opetettavuuden parantamiseksi: kuusitoista merkkiä on helpompi oppia, muistaa ja veistää kuin kaksikymmentäneljä. Se maksoi tarkkuudessa, mutta tarkkuus oli toisarvoista kieltä sujuvasti puhuville, jotka pystyivät päättelemään sanan asiayhteydestä.

Ennen kaikkea materiaali, johon niitä veistettiin. Pitkäoksaisissa riimuissa on täydet pystysauvat ja pitkät oksat, ne ovat luettavissa kaukaa ja sopivat kiveen; ne hallitsevat pystytettyjä riimukiviä. Lyhytoksaisten riimujen oksat ja toisinaan pystysauvat ovat lyhyempiä, mikä kestää paremmin puussa, koska puun syyt nielevät matalia viiltoja ja halkeavat niiden suuntaisesti. Lyhytoksinen tyyli oli arkinen käsiala, ja Bergenin Bryggenin löydöt ovat sitä täynnä.

Kyllä. Viikinkiajan skandinaaviset kaiverrukset käyttävät tätä 16-merkkistä riviä, eivät vanhempaa futharkia, joka oli poistunut käytöstä Skandinaviassa noin vuonna 800 eli suunnilleen viikinkiajan alkaessa. Aitoon viikinkityyliin tähtäävän tatuoinnin tai kaiverruksen tulisi käyttää näitä kirjaimia.

Kahdeksan riimua: Gebo, Wunjo, Eihwaz, Perthro, Ehwaz, Ingwaz, Dagaz ja Othala. Niiden äänteet yhdistettiin säilyneisiin kirjaimiin: g siirtyi riimuun ᚴ kaun, d riimuun ᛏ týr, p riimuun ᛒ bjarkan, e riimuun ᛁ íss ja o riimuun ᚢ úr. Jera muotoiltiin uudelleen a-riimuksi ᛅ sen jälkeen, kun muinaisnorja kadotti nimensä alusta j-äänteen.

Koska sen äänne siirtyi. Vanhemman futharkin Algiz edusti z-äännettä, jota esiintyi vain sanojen lopussa; kantaskandinaavissa tämä äänne muuttui omaleimaiseksi r-mäiseksi foneemiksi, jota merkitään merkillä ʀ. Riimu käännettiin ylösalaisin, nimettiin uudelleen nimelle ýr ja siirrettiin sijalta viisitoista sijalle kuusitoista. Se on ainoa riimu koko riimuhistoriassa, jonka paikka muuttui järjestyksessä.

Osaamalla jo kieltä entuudestaan. Kirjoitus ᚴᚢᚾᛅᚱ voi tarkoittaa vain nimeä Gunnar, vaikka kirjoitus ei erota k- ja g-äänteitä toisistaan tai merkitse kahdennettua n-äännettä. Kaivertajat kirjoittivat foneemisen rungon ja jättivät kieliopin lukijan täydennettäväksi, mikä tarkoittaa myös sitä, että he usein kirjoittivat mutatoitumattoman kantavokaalin ja olettivat lukijan soveltavan äännevaihdosta itse.

1000-luvulla kehitetty ratkaisu kirjoituksen monitulkintaisuuteen. Kaivertajat lisäsivät pienen pisteen jakamaan ylikuormitettuja kirjaimia: pisteellinen ᚴ antoi g-äänteen, pisteellinen ᛏ antoi d-äänteen, pisteellinen ᛒ antoi p-äänteen ja pisteellinen ᛁ antoi e-äänteen. Nämä stungnar rúnir mursivat 16 riimun rajan ja muunsivat kirjoituksen keskiaikaiseksi futharkiksi, joka pystyi vastaamaan yksi yhteen latinalaisten aakkosten kanssa.

Niitä käytetään, mutta merkitykset tuodaan yleensä vanhemmasta futharkista ja sovitetaan uuteen käyttöön sen sijaan, että ne johdettaisiin norjalaisista ja islantilaisista runoista. Viikinkiajalta ei ole todisteita riimujen nostamisesta kysymyksiin vastaamiseksi, ja säilynyt nuoremman futharkin aineisto on muisto-, laki-, kauppa- ja henkilökohtaista viestintää. Nykyaikainen riimuennustaminen on peräisin 1900-luvulta.

Rökin riimukivessä Itä-Göötanmaalla Ruotsissa. Se veistettiin noin vuonna 800 ja siinä on noin 760 merkkiä. Kivi vaihtelee lyhytoksaisten riimujen, vanhemman futharkin muotojen ja ainakin kahden salakirjoitusjärjestelmän välillä sekä lainaa sankarirunoutta, jota ei ole säilynyt missään muualla. Koko tekstille ei vieläkään ole yhtä yleisesti hyväksyttyä luentaa.

Viimeisimmät julkaisut

Löydä tarot-korttien muinaiset viisaudet ja avaa henkisen matkasi salaisuudet. Blogimme on porttisi ymmärtämään tarot-lukemisen rikasta symboliikkaa, merkityksiä ja käytännön sovelluksia.