Väärennökset ja keksityt kirjaimistot

Kolme erilaista epätotuuden lajia

Nämä on syytä erottaa toisistaan, sillä ne vaativat kukin erilaista suhtautumista.

Väärennös on tarkoituksellista huijausta: esine tai teksti valmistetaan näyttämään muinaiselta, vaikka tekijä tietää, ettei se ole sitä. Kensingtonin riimukivi on tästä oppikirjaesimerkki.

Vilpitön erehdys on vilpittömässä mielessä esitetty väite, joka nojaa virheelliseen päättelyyn. Keskiaikainen oghamin puuaakkosto edustaa juuri tätä. Auraicept-teoksen kirjurit eivät yrittäneet huijata ketään: heillä oli järjestelmä, joka vaati jokaista kirjainta edustamaan puuta, ja he mukauttivat aineiston sen mukaiseksi. Suurin osa alan virheellisistä väitteistä on juuri tällaisia.

Omille teilleen karannut fiktio on sepitettyä materiaalia, jota ei koskaan tarkoitettu huijaukseksi, mutta joka lähti leviämään totuutena. Robert Gravesin puukalenteri on tästä selvin esimerkki: The White Goddess on runoilijan teos, jota Graves ei esittänyt tieteellisenä tutkimuksena. Silti se on nykyään useampien ogham-vastaavuuksien lähde kuin kaikki keskiaikaiset käsikirjoitukset yhteensä.

Kaikkien kolmen nimittäminen vain huijauksiksi hävittää olennaisen eron. Väärentäjä on epärehellinen, keskiaikainen selittäjä erehtyi ja runoilija kirjoitti runoutta.

Kensingtonin riimukivi

Ruotsalaissyntyinen siirtolaismaanviljelijä Olof Öhman löysi kivilatan vuonna 1898 läheltä Kensingtonia Minnesotasta. Siinä on riimukirjoitus, joka on päivätty vuoteen 1362 ja jossa kerrotaan skandinaavisesta tutkimusretkikunnasta ja kymmenen toverin löytymisestä kuolleina.

Todisteet kiven aitoutta vastaan eivät perustu yhteen seikkaan, vaan useiden tekijöiden summaan.

Kieli. Pohjoismaiset tutkijat hylkäsivät kirjoituksen pian löydön jälkeen, eivätkä kielelliset ongelmat ole poistuneet: tekstissä sekoitetaan eri muotoja, siinä on pikemminkin 1800-luvulle kuin 1300-luvulle kuuluvia rakenteita, ja sen sanasto ei ollut vielä kehittynyt vuoteen 1362 mennessä.

Itse riimut. Useita merkeistä ei tunneta keskiaikaisesta skandinaavisesta käytöstä lainkaan: poikkiviivainen l, pisteellinen v, viivalla halkaistu o sekä p ilman pisteitä silmukoissaan. Sadan vuoden ajan tämä oli vain negatiivinen todiste, sillä kukaan ei osannut sanoa, mistä merkit olivat peräisin. Vuonna 2003 ne jäljitettiin taalainmaalaisen räätälinkisällin Edward Larssonin papereihin. Larsson oli vuosina 1883 ja 1885 merkinnyt muistiin 27-merkkisen riimuaakkoston nykyruotsin kirjoittamiseen, ja se sisälsi täsmälleen nämä muodot sekä kivessä vuosiluvun 1362 ilmaisemiseen käytetyt pentadiset numerot ja vapaamuurarien ruudukkosalauksen (pigpen cipher). Merkit ovat aitoja ja niitä todella opetettiin; ne vain syntyivät neljäsataa vuotta liian myöhään. Yksityiskohtainen kuvaus löytyy sivulta Taalainmaan riimut.

Konteksti. Alueelta ei ole koskaan löydetty mitään vahvistavaa skandinaavista aineistoa, vaikka maastoa on tutkittu ja viljelty laajalti yli vuosisadan ajan.

Tutkijoiden musertava enemmistö pitää kiveä modernina teelmänä. Larssonin muistiinpanojen löytymisen myötä saatiin vastaus myös siihen, mikä moderni perinne sen synnytti. Kivi on edelleen näytteillä, sillä on yhä vankkumattomia puolustajia, ja samat väittelyt toistuvat säännöllisesti.

Tutkimisen arvoisen kivestä tekee se, miksi se on olemassa. Se ilmaantui skandinaavisen siirtolaisyhteisön keskuuteen aikana, jolloin kiisteltiin kiihkeästi siitä, kuka ehti Amerikkaan ensin. Sen viesti oli selvä: me olimme täällä ennen muita. Väärennökset vastaavat kysymyksiin, joita niiden oma yhteisö pohtii.

Keksityt kirjaimistot

Toinen väärennösten ryhmä ei keksi yksittäistä esinettä, vaan kokonaisen kirjoitusjärjestelmän.

Velesin kirja on tästä merkittävin tapaus. Se tuli julkisuuteen 1920-luvulla puulaattoina, joiden väitettiin sisältävän 800-luvun slaavilaisen pakanakronikan muutoin tuntemattomalla kirjaimistolla kirjoitettuna. Alkuperäiset laatat katosivat sopivasti toisen maailmansodan aikana, jolloin jäljelle jäi vain valokuvia ja jäljennöksiä.

Slaavilaisen filologian tutkijat ovat olleet siitä lähtien käytännössä yksimielisiä: teksti on sekoitus eri aikakausien ja alueiden slaavilaisia kielellisiä muotoja, jotka eivät koskaan esiintyneet rinnakkain, kirjaimistoa ei tunneta mistään muualta, ja koko teos on 1900-luvun väärennös. Tästä huolimatta se kiertää yhä aitona pyhänä tekstinä eräissä uuspakanallisissa slaavilaisissa piireissä.

Oera Linda -kirja on sen friisiläinen vastine: käsikirjoitus esiteltiin 1860-luvulla muinaisena Friisinmaan historian ja uskonnon kronikkana, mutta nykyään se tiedetään 1800-luvun sepitteeksi. Se otettiin natsi-Saksassa vakavasti juuri siksi, että se tarjosi kansallismielisille mieluisan ja mairittelevan muinaishistorian.

Myös Armanen-futhark kuuluu tähän ryhmään, vaikka sitä harvoin luokitellaan samaan kategoriaan. Guido von Listin 18-merkkinen riimurivi vuodelta 1902 on keksitty kirjaimisto, jota väitettiin alkukirjoitukseksi, josta historialliset riimut olisivat rappeutuneet. Se, että aakkosto syntyi väitetystä näystä eikä fyysisesti väärennetystä esineestä, ei muuta sen luonnetta.

Sama koskee yleisesti slaavilaisia riimuja: yhtäkään todistettua slaavilaista riimuaakkostoa ei ole olemassa. Tällä nimellä myytävä aineisto on modernia keksintöä, ja tämän sivuston hakemisto toteaa sen suoraan.

Puukalenteri

Tämän alan menestyneintä sepitelmää ei alun perin tarkoitettu väärennökseksi.

Vuonna 1948 Robert Graves julkaisi teoksen The White Goddess, joka käsitteli runollista myyttiä. Siinä hän rakensi kolmetoistakuukautisen kelttiläisen puukalenterin, jossa ogham-kirjaimet yhdistettiin kuukausiin ja puihin, ja loi tämän päälle monimutkaisen myyttisen järjestelmän.

Sillä ei ole mitään historiallista pohjaa. Kolmetoistakuukautista kelttiläistä kalenteria ei koskaan ollut olemassa; keskiaikaiset oghamin puiden luettelot ovat itsessään myöhempää lisäystä, kuten Bríatharogam-kenningit osoittavat; eikä Gravesin järjestelmä edes vastaa näitä keskiaikaisia luetteloita.

Graves ei yrittänyt johtaa ketään harhaan. Hän kuvaili kirjaansa runollisen intuition hedelmäksi, ja siltä se myös lukijan silmissä näyttää.

Seuraavat tapahtumat ovatkin kaikkein kiinnostavimpia: kalenteri karkasi kirjan kansien välistä. Se on nykyään levinnein ogham-vastaavuuksien lähde, se toistuu lukemattomissa muutoin asiallisissa yhteyksissä, ja siihen viitataan säännöllisesti muinaisena kelttiläisenä perinteenä sellaistenkin ihmisten toimesta, jotka eivät ole koskaan kuulleetkaan Gravesista.

Tämä kehityskulku kannattaa panna merkille: sisäisesti johdonmukainen fiktio syrjäyttää helposti hajanaisen historiallisen todellisuuden. Historiallinen aineisto on täynnä ristiriitoja: sama riimu tarkoittaa kuonaa yhdessä maassa ja tihkusadetta toisessa, kun taas sepitetty järjestelmä on houkuttelevan siisti.

Miten väärennökset paljastetaan

Tunnistusmenetelmät ovat johdonmukaisia ja usein varsin arkisia, minkä vuoksi ne myös toimivat.

Kieli ei sovi ilmoitettuun ajankohtaan. Kielet muuttuvat jatkuvasti ja säännönmukaisesti. Väärentäjän pitäisi hallita kielen tila tarkasti juuri tietyltä vuosisadalta, ja tähän lähes kaikki kompastuvat: Kensingtonin kivi, Velesin kirja ja Oera Linda -kirja paljastuivat kaikki ensisijaisesti kielen perusteella.

Kirjaimet eivät sovi ilmoitettuun ajankohtaan. Myös kirjoitusjärjestelmät muuttuvat. Jos merkki tunnetaan 1800-luvun almanakasta muttei yhdestäkään keskiaikaisesta lähteestä, kyseessä on vahva hälytysmerkki.

Järjestelmä on liian siisti. Todelliset perinteet ovat epäjohdonmukaisia. Ogham-kirjainten nimissä esiintyy harkko, pelto ja väri vain neljän puun rinnalla; riimurunot ovat keskenään ristiriidassa; sama riimu merkitsee alkuhärkää, kuonaa ja tihkusadetta eri maissa. Järjestelmä, jossa jokainen kirjain on puu ja jokaisella puulla on oma kuukautensa, on selvästi jonkun suunnittelema.

Se vastaa nykyajan kysymyksiin epäilyttävän osuvasti. Kuka oli täällä ensin, kenen esivanhemmat olivat jaloimpia, minkä kansan hengellinen perintö ryövättiin. Väärennökset kertovat ennen kaikkea omasta syntyajastaan.

Alkuperäiskappaletta ei ole saatavilla. Velesin kirjan puulaatat katosivat sodassa. Tämä on väärennöksille tyypillinen piirre.

Miksi tämä aihe kuuluu sivustolle

Riimuja käsittelevä sivusto voisi hyvinkin jättää väärennökset käsittelemättä. Ne ovat mukana kahdesta syystä.

Ensimmäinen syy on se, että väärennöksiin uskotaan laajemmin kuin todellisiin todisteisiin. Useampi ihminen osaa kuvailla kelttiläisen puukalenterin kuin nimetä yhdenkään Bríatharogam-kenningin. Huomattavasti useampi on nähnyt Vegvísirin, jota väitetään viikinkisymboliksi, kuin tietää, mikä rúnakefli on. Riimuista kiinnostunut törmää keksittyihin asioihin lähes aina ensin, ja on hyödyllisempää osata tunnistaa niiden tausta kuin vain kehottaa välttämään niitä.

Toinen syy on se, että aito aineisto on kiinnostavampaa. Aakkosto, jonka kirjaimet tarkoittavat rautaharkkoa, kangaspuiden tukkia, rikkiä, kauhua, orjattaren surua ja kasvojen punastumista, on oudompi ja kiehtovampi kuin siistitty pyhien puiden kalenteri. Bryggenin puukapulat, noin kuusisataa puupalikkaa täynnä velkoja, rahtikirjoja ja arkista seksiä koskevia viestejä, kertovat riimuja käyttäneistä ihmisistä enemmän kuin yksikään sepitetty perinne.

Väärennökset eivät ole riimututkimuksen vihollisia. Ne ovat aiheen suosituin muoto, ja paras peruste aitoon aineistoon perehtymiselle on se, että se palkitsee tutkijansa huomattavasti syvemmin.