Islantilaiset taikamerkit

Mitä merkit ovat

Galdrastafir eli taikamerkit ovat islantilaiseen loitsukirjaperinteeseen kuuluvia piirrettyjä sigiilejä: usein säteittäissymmetrisiä geometrisia kuvioita, jotka muodostuvat ristikkäisistä viivoista, päätteistä ja koukuista ja joita piirrettiin paperille, puuhun, nahkaan tai iholle.

Jokaisella merkillä on ilmoitettu käyttötarkoitus, ja nämä tarkoitukset ovat yllättävän arkipäiväisiä. Tunnettujen symbolien ohella käsikirjoituksissa on merkkejä varkaan löytämiseen, painiottelun voittamiseen, tytön rakkauden herättämiseen, nenäverenvuodon tyrehdyttämiseen, lukon avaamiseen, lehmän maidontulon turvaamiseen ja ketun pitämiseen loitolla lampaista. Joissakin grimoaareissa määrätään erikoisia ainesosia (kuten verta tietystä sormesta tai korpin aivoja) sekä ohjeita siitä, milloin ja mihin kuvio tulee piirtää.

Perinne on aito, dokumentoitu ja kulttuurihistoriallisesti poikkeuksellisen kiinnostava. Se kuuluu kuitenkin uuden ajan alun Islantiin: köyhään, luterilaiseen ja kirjoja omistavaan yhteiskuntaan 1500–1800-luvuilla, ei viikinkiaikaan.

Vegvísirin ongelma

Vegvísir on kahdeksansakarainen taikamerkki, jota myydään kaikkialla viikinkikompassina, jota on tatuoitu lukuisiin ihmisiin ja jota painetaan paitoihin kautta maailman. Historialliset todisteet kannattaa kuitenkin käydä läpi tarkasti.

Merkki esiintyy Huld-käsikirjoituksessa, jonka Geir Vigfússon kokosi vuonna 1860. Se löytyy myös kahdesta muusta suunnilleen samalta ajalta peräisin olevasta islantilaisesta käsikirjoituksesta. Siinä ovat kaikki säilyneet historialliset lähteet.

Huld-käsikirjoituksen tekstin mukaan merkin kantaja ei eksy myrskyssä tai huonossa säässä, vaikka reitti olisi tuntematon.

Kyseessä on siis 1800-luvun islantilainen käsikirjoitus noin kahdeksansataa vuotta viikinkiajan päättymisen jälkeen, ja se kuvaa taikaa eksymisen estämiseksi maalla huonolla säällä. Se ei ole navigointilaite, se ei liity merenkulkuun, se ei ole peräisin viikingeiltä eikä se ole riimullinen: Vegvísir ei sisällä riimuja eikä sitä ole koottu niistä.

Tämä ei tee merkistä arvotonta. Se tekee siitä 1800-luvun islantilaisen loitsumerkin, mikä on itsessään kiehtova pala kansanperinnettä. Matkamuistoissa ja myyntituotteissa esitettyjä väitteitä historialliset lähteet eivät kuitenkaan tue.

Ægishjálmur

Ægishjálmur (kauhun kypärä) on toinen laajalti tunnettu taikamerkki: keskustasta säteilevä kahdeksan kolmikärkisen haaran kuvio.

Tämän merkin kohdalla tilanne on monisyisempi ja historiallisesti opettavainen, sillä itse nimi on aidosti vanha, mutta kuvio ei ole.

Ægishjálmr esiintyy keskiaikaisessa muinaisnorjalaisessa kirjallisuudessa. Runossa Fáfnismál ja Völsungain saagassa (Völsunga saga) lohikäärme Fáfnir omistaa ægishjálmrin, joka herättää kauhua kaikissa hänet näkevissä, ja Sigurðr ottaa sen surmattuaan lohikäärmeen. Sana esiintyy proosassa myös asiana, jota henkilö voi kantaa tai pitää yllään, merkityksessä joka viittaa pikemminkin musertavaan olemukseen tai suojukseen kuin piirrettyyn merkkiin.

Nämä tekstit eivät kuitenkaan kuvaa piirrettyä symbolia, saati juuri tätä kahdeksanhaaraista kuviota. Säteittäinen merkki ilmestyy islantilaisiin loitsukirjoihin vasta vuosisatoja myöhemmin, jolloin se omaksui vanhan ja vaikuttavan nimen.

Tämä on toistuva kaava tässä aineistossa: uuden ajan alun loitsusymboli lainaa nimensä keskiaikaisesta kirjallisuudesta, ja myöhemmät lukijat olettavat symbolin olevan yhtä vanha kuin sen nimi.

Ne eivät ole riimuja

Tämä huomio on rakenteellinen, ei saivartelua.

Riimu on kirjain. Sillä on äännearvo, nimi ja paikka vakiintuneessa aakkosjärjestyksessä, ja riimujono muodostaa kielellisiä sanoja ja lauseita.

Galdrastafur puolestaan on sigiili eli taikamerkki. Sillä ei ole äännearvoa, ei sijaa missään kirjaimistossa, eikä se muodosta sanoja. Se rakentuu viivoista, koukuista ja haaroista piirtämisen, ei kirjoittamisen periaatteiden mukaan.

Kyse on kahdesta täysin eri järjestelmästä. Riimuilla voi kirjoittaa lauseen; taikamerkeillä ei voi kirjoittaa lausetta. Vegvísirin voi piirtää, mutta Fehua ei voi piirtää, sen voi vain kirjoittaa.

Jotkin taikamerkit sisältävät riimumaisia piirteitä, ja loitsukirjaperinteeseen kuuluu myös aitoa riimuaineistoa: taika-aakkosia, riimurivistöjä ja salakirjoitusjärjestelmiä. Itse taikamerkit ovat kuitenkin erillinen käytäntö, ja Vegvísir-tatuoinnin kutsuminen 'riimuiksi' on yksinkertaisesti luokitteluvirhe.

Yhteys löytyy sanasta galdr, jonka merkitys oli uuden ajan alkuun tultaessa siirtynyt lauletusta loitsusta kirjoitettuun ja piirrettyyn taikuuteen.

Noitaoikeudenkäynnit

Historiallinen tausta, jossa nämä merkit kirjattiin muistiin, ei ollut lainkaan romanttinen.

Islannissa käytiin noitaoikeudenkäyntejä 1600-luvulla, ja niiden luonne poikkesi jyrkästi eurooppalaisesta valtavirrasta: noin kahdestakymmenestäviidestä teloitetusta valtaosa oli miehiä, ja todisteena heitä vastaan käytettiin useimmiten kirjaa tai piirrettyä taikamerkkiä noitasapatteja tai paholaisen liittoa koskevien syytösten sijaan.

Jón Rögnvaldsson poltettiin roviolla vuonna 1625, ja häntä seurasi useita muita tulevina vuosikymmeninä. Rikoksena oli käytännössä kirjoitetun tai piirretyn taikuuden hallussapito ja käyttö.

Säilyneet loitsukirjat syntyivät tämän vainon varjossa. Tunnetuin käsikirjoitus Galdrabók, joka koottiin 1500- ja 1600-luvuilla, säilyi vain siksi, että se vietiin pois Islannista; suuri osa muusta aineistosta todennäköisesti hävitettiin omistajien pelätessä henkensä edestä.

Nykyisin luettavissa oleva perinne on siis vain katkelmallinen jäänne, joka välittyi hengenvaaran uhalla, ja sitä sisältävät käsikirjoitukset olivat vaarallista omaisuutta. Tämä historia on monin verroin kiehtovampi kuin kuviteltu viikinkitarina, ja se on todellista historiaa.

Merkkien käyttö nykyään

Mikään edellä sanotusta ei ole tarkoitettu väheksymään taikamerkkejä itseään.

1800-luvun islantilainen loitsumerkki eksymistä vastaan on aito kulttuurihistoriallinen ilmiö, jolla on dokumentoitu teksti ja tunnettu yhteiskunnallinen tausta. Jos joku piirtää Vegvísirin tämän ymmärtäen, hän on tekemisissä aidon perinteen kanssa.

Ongelma on ainoastaan virheellinen ajoitus, ja tuo virhe vääristää historiaa monella tapaa. Se peittää alleen vuosisatoja jatkuneen islantilaisen kansanperinteen leimaamalla sen viikinkiaikaiseksi. Se liittää uuden ajan alun kristillisen magian (loitsukirjoissa vedotaan toistuvasti Jumalaan, Kristukseen ja pyhimyksiin) pakanalliseen aikaan, johon se ei liity mitenkään. Samalla se tekee todellisesta ja paljon omalaatuisemmasta historiasta näkymätöntä.

Olennaisin tiivistys kuuluu näin: galdrastafir-merkit ovat uuden ajan alun islantilaisia loitsukirjasymboleja, eivät viikinkiajan riimuja, ja ne ovat paljon kiinnostavampia sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat.